Helsingin Kirjamessuhulinaa 23.-25.10.2015

Kas niin, Helsingin Kirjamessut ovat takana ja on aika perinteisen messukoonnin. Olin tänä vuonna messuilla peräti kolme päivää, perjantaiaamusta sunnuntai-iltapäivään. Vieläkin on sellainen tunne, etten ole tainnut täysin laskeutua Kirjamessuhulinoista maankamaralle mutta mikäs kiire tässä on. Onhan niin ihanaa muistella kaikkia niitä upeita ja kiinnostavia keskusteluja ja haastatteluja, jotka kuulin ja sitä tunnetta, kun saa viettää monta päivää kirjallisuuden ystävien ja kirjojen ympäröimänä, löytää itsensä yllättävistä tilanteista ja ilahtua ystävien ja blogikollegoiden tapaamisista. Sain tavata niin vanhoja tuttujakin kuin tutustua uusiin kasvoihin. <3

Perjantain aamupäivä oli suhteellisen rauhallinen, joten käytin samantien hyväkseni vielä väljät antikvariaattien kahden euron tarjouspinot ja kiertelin messualuetta silmäillen, missä mitäkin on. Ensimmäinen kuuntelemani kirjailija oli Susan Abulhawa, jota haastateltiin kirjabloggareille ja lehdistölle tarkoitetussa tilaisuudessa. Hän kertoi hiljattain ilmestyneestä teoksestaan Sininen välissä taivaan ja veden (Like), joka on tarina kolmen sukupolven naisista. En ole vielä kyseistä teosta lukenut, mutta Abulhawan asiantunteva puhe sai vakuuttamaan, että teos on luettava piakkoin. Kirjailija korosti erityisesti sitä, miten hänelle kaikkein tärkeintä on kertoa henkilöiden tarinat mahdollisimman totuudenmukaisesti eikä hän siksi mieti kirjoittaessaan esimerkiksi poliittisia tahoja.

Abulhawan haastattelun jälkeen tarkoituksenani oli kuulla Asko Sahlbergia, mutta pettymyksekseni hän oli joutunut perumaan tulonsa. Olen saanut luettua ensimmäisen teokseni Sahlbergilta (arvio tulossa pian), joten olisi ollut kiinnostavaa kuulla miehen uudesta kirjasta Irinan kuolemat (Like). Piti alkaa kaivella messulehdestä, minne suuntaisi peruuntuneen tilaisuuden vuoksi. Päätimme siirtyä bloggaajaystäväni kanssa kuuntelemaan loppuosaa haastattelusta, jossa Rosa Liksom keskusteli venäläisestä kirjallisuudesta ja kulttuurista professori Pekka Pesosen johdolla. Liksom korosti erityisesti Nikolai Gogolin Nenää ja kertoi venäläisen runouden olevan hänestä vaikeaa. Esimerkkeinä Liksom mainitsi Anna Ahmatovan ja Aleksadr Puškinin. Jäin vielä kuuntelemaan ystäväni kanssa, kun Jukka Petäjä haastatteli ihastuttavaa Leena Landeria teoksesta Kuka vartijoita vartioi (Siltala). Lander paljasti jännittävänsä haastatteluja kovasti, mutta mitä vielä, hyvinhän kirjailija teoksestaan keskusteli. Kuka vartijoita vartioi kertoo, miten suomalaisfregatti Palme joutuu haaksirikkoon Irlannin merellä vuonna 1895. Landeria kuunteli mielellään, ja minut valtasi halu lukea hänen teoksensa. Joudun tässä nyt myöntämään, että Landerin tuotantoon tutustuminen on osaltani edelleen korkkaamatta. Toki Tummien perhosten koti on keikkunut listallani pitkään, mutta Lander sai puheillaan minut nyt vakuuttumaan entisestään siitä, että naisen tuotantoon on tutustuttava.

Susan Abulhawa

Leena Lander

Landerin jälkeen päädyin ystävieni kanssa kuuntelemaan loppuosaa haastattelusta, jonka aiheena oli, miten todellisia sotahistoriallisia tapahtumia käytetään sotaromaanien lähtökohtana. Aihetta pohtivat professorit Markku Kivinen, Markku Kangaspuro ja Arto Mustajoki. En ollut kiinnittänyt tähän ohjelmaan huomiota messulehteä selaillessa, vaikka luen mielelläni sotahistoriallisiin tapahtumiin sijoittuvia teoksia. Keskustelu osoittautuikin kiinnostavaksi, ja mieleeni jäi erityisesti maininta kirjallisuuden paradoksista: faktat on oltava fiktiota kirjoitettaessakin täsmällisesti oikein.

Vaikka tiesin pääseväni kuulemaan Mihail Šiškiniä lauantainakin, suuntasin kuitenkin kuuntelemaan, kun Jukka Petäjä haastatteli venäläiskirjailijaa tämän toisesta suomennetusta teoksesta Neidonhius (Wsoy). Olen aiemmin lukenut Šiškiniltä Sinun kirjeesi (Wsoy 2012), ja haastattelu vain vahvisti halua tarttua Neidonhiukseen. Šiškin keräsi paljon kuulijoita, ja miehen rauhallinen olemus tuntui tarttuvan heihinkin - kenelläkään ei ollut kiire minnekään. 

            Haastattelija Jukka Petäjä ja Mihail Šiškin.

Charly Salonius-Pasternak, Saara Jantunen, Jussi Niemeläinen, Sofi Oksanen

Sofi Oksanen

Šiškinin haastattelun jälkeen nappasin istumapaikan saman lavan ääreltä ja jäin kuuntelemaan, kun tutkija Charly Salonius-Pasternak keskusteli yhdessä kirjailija Sofi Oksasen, sotatieteiden tohtori Saara Jantusen ja HS-ulkomaantoimittaja Jussi Niemeläisen kanssa propagandasta, sananvapaudesta, trolleista ja hybridisodankäynnistä. Tämä keskustelu oli perjantain messupäivässäni ehdottomasti mielenkiintoisin ja olisin mielelläni kuunnellut sitä kauemminkin kuin puoli tuntia. Koska itse olen ammatiltani aineenopettaja, mieleeni painuivat erityisesti keskustelijoiden puheet koulumaailmasta. Yhtenä pääkysymyksistä oli, tarvitaanko uusi oppiaine propagandan tunnistamiseen. Keskustelijoiden mielestä tämän sijaan kouluissa pitäisi korostaa entisestään mediakriittisyyttä. Lisäksi nuorissa - ja meissä kaikissa - olisi heräteltävä uteliaisuutta tarttumaan myös sellaisiin teksteihin, joiden ajatuksista on eri mieltä. Nykyään kun ajaudutaan helposti vain niiden tekstien äärelle, joiden väitteiden kanssa olemme samaa mieltä. Sofi Oksanen heitti toiveen koulujen suuntaan: tieteellisten tekstien perusteita ja diskurssianalyysia olisi alettava harjoitella jo paljon aiemmin kuin vasta yliopistossa. 

Perjantain messupäiväni toiseksi viimeinen ohjelma käsitteli sitä, mitä kirjallisuudessa pidetään hauskana. Keskustelijoina olivat Kari Hotakainen, Anna-Leena Härkönen ja Tuomas Kyrö. Samantyyppistä aihetta taisin käydä kuuntelemassa viime vuonnakin, mutta pitäähän päivässä joku kepeämpikin aihe olla. Lisäksi ihastuin Kari Hotakaisen esiintymistyyliin, kun kuuntelin häntä viime keväänä Vihtorin kirjaston kirjamessuilla Tampereella. Tällä(kin) kertaa sai nauraa miehen lohkaisuille, mutta tässä vaiheessa iltapäivää oma keskittymiseni alkoi olla jo sen verran hukassa, että minun oli vaikea saada mitään erikoista irti keskustelusta. Huomioni oli enemmän kipeissä jaloissa ja tuskastumisessa, kun istumapaikkoja ei enää ollut vapaina. Niinpä siirryin jo ennen keskustelun loppumista Kirjakallion Louhi-lavalle ja - onneksi - istumapaikalle. Kuuntelin osan Eija Lappalaisen, Marianna Leikomaan ja Vesa Sisättön keskustelusta, miksi nuorille kirjoitetaan synkkiä tulevaisuudenkuvia niin kuin suosituissa Nälkäpeleissä ja Outolinnuissa. Valitettavasti keskustelu ei tarjonnut mitään uusia ajatuksia enkä voinut kuunnella ihan loppuun saakka, koska toisella lavalla oli alkamassa päiväni viimeinen ja kovasti odottamani Emmi Itärannan haastattelu. Olin aloittanut junamatkalla Itärannan uusinta teosta, Kudottujen kujien kaupunki (Teos), ja äärettömän vaikuttunut kirjailijan luomasta maailmasta ja upeasta kielestä. Teos on minulla vielä hieman kesken, koska yritän lukea sitä säästellen ja nautiskellen. Marko Gustafssonin johtamassa lämminhenkisessä haastattelussa Itäranta muun muassa luki katkelman teoksensa alusta, kertoi toisen kirjan kirjoittamisen haasteista ja paljasti, ettei hänen oma suosikkihahmonsa teoksessa ole ihminen. Siinä missä Teemestarien kirjassa ihmisiltä otettiin pois vesi, Kudottujen kujien kaupungissa ihmiset eivät saa nähdä enää unia. Haastattelun jälkeen sain kirjaani Itärannalta omistuskirjoituksen, ja lähdin tyytyväisenä lepuuttamaan uupuneita jalkojani hotellille. 

Kari Hotakainen, Anna-Leena Härkönen, Tuomas Kyrö

Emmi Itäranta

Lauantain messupäivä alkoi Bonnierin järjestämällä messubrunssilla. Tänä vuonna haastateltavia kirjailijoita oli viime vuotta enemmän: peräti kymmenen. Haastateltavina olivat Kaisa Haatanen (Meikkipussin pohjalta), Vuokko Sajaniemi (Pedot), Saara Turunen (Rakkaudenhirviö), Inga Röning (Hippiäinen), Roope Sarvilinna (Kateissa), Jussi Seppänen (Kymmenottelu), Simo Hiltunen (Lampaan vaatteissa), Erkka Mykkänen (Kolme maailmanloppua), Katja Kettu (Yöperhonen) ja Mihail Šiškin (Neidonhius). Myönnän, että valtaosa oli minulle entuudestaan tuntemattomia, ehkä korkeintaan kansikuvasta tuttuja, ja olen lukenut vain Katja Ketun Yöperhosen. Koska en tänä vuonna käynyt kuuntelemassa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaita, oli mukavaa kuulla edes kolmea heistä: Vuokko Sajaniemeä, Saara Turusta ja Jussi Seppästä, joka kertoi kirjoittaneensa esikoisteostaan huimat 15 vuotta. Oli ihanaa päästä kuuntelemaan erityisesti Katja Kettua, koska en häntä muuten käynyt Kirjamessuilla kuulemassa. Brunssi päättyi venäläiskirjailija Mihail Šiškinin haastatteluun, jonka aikana olisi voinut kuulla, kun nuppineula putoaa lattialle - niin hartaasti kaikki olivat lumoutuneet miestä kuuntelemaan. Šiškinin puhe taiteen merkityksestä jätti jäljen sydänalaan.

Mihail Šiškin

Messubrunssin jälkeen suuntasin oitis Aleksis Kivi -lavaa kohden. Lauantain ehdoton ohjelma olisi presidentti Sauli Niinistön ja kirjailija Jörn Donnerin tunnin mittainen keskustelu kirjallisuudesta - enkä aikoisi kuunnella sitä seisten. Niinpä nappasin itselleni hyvän paikan kolmannesta rivistä, ja huomasin, että aika monella muullakin oli sama taktiikka, koska kukaan ei enää siirtynyt seuraavan puolen tunnin aikana penkiltään. Ennen päivän odotetuimpaa keskustelua oli kuitenkin vuorossa haastattelu teoksesta Suomen lasten iltasadut (Otava) ja siitä, miksi lapsille on tärkeää lukea. Valitettavasti en enää muista haastattelijan nimeä, mutta haastateltavina olivat kirjan tekijä Anja Salokannel sekä Siri Kolu ja Laila Hirvisaari. Haastattelu oli kovin hellyyttävä etenkin, kun Hirvisaari kertoi oman muistonsa lapsuudestaan; miten hän oli lyönyt uskomattoman vedon sedänsä kanssa ja onnistunut odotuksista huolimatta voittamaan ja näin saamaan itselleen oman kirjan: Välskärin kertomukset. Keskustelun tärkein sanoma oli tietenkin seuraava: luetaan lapsille.

Kuhina alkoi, kun Sauli Niinistö alkoi lähestyä lavaa. Voi että, miten mahtava Niinistön ja Donnerin haastattelu olikaan! Pientä leikkimielistä piikittelyä, viisaita sanoja, huumoria, karismaa ja lämminhenkisyyttä. Olisin voinut kuunnella kiinnostavaa keskustelua vaikka koko loppupäivän. Donner kysyi Niinistöltä muun muassa siitä, mitä suomen kieltä opiskelevien maahanmuuttajien kannattaisi lukea. Esiin nousi paitsi Väinö Linna ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä myös Aku Ankka ja sen rikas kieli. Lopuksi miehet totesivat: Lukeminen kannattaa. Aina. (Tähän laittaisin monta, monta sydäntä.)

Lauantain ihmismeri

Anja Salokannel (vas.), Siri Kolu ja Laila Hirvisaari.

Presidentti Sauli Niinistö ja Jörn Donner

Seuraavaksi omissa ennakkosuunnitelmissani ei ollut mitään, joten päädyin ystävieni kanssa kuuntelemaan haastatteluja Sibeliuksesta. Ensin oli vuorossa Sakari Ylivuoren haastattelu tämän teoksesta Sibeliuksen lampaanviulu - Tarinoita sävelten takaa (Gummerus). Miestä haastatteli Sakari Heiskanen. Tämän jälkeen Sibelius-teema jatkui, kun vuorossa olivat Aleksi Siltalan haastattelussa Pekka Hako ja Kimmo Korhonen teoksesta Elämän mosaiikki - Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä (Siltala). Tämä teos voisi olla itselleni oiva valinta, sillä miehet kertoivat, että Elämän mosaiikista olisi helppo aloittaa tutustuminen Sibeliukseen. Tunnin aikana mielenkiinto lukea Sibeliuksesta heräsi; ei muuta kuin lukulistalle ja tutustumaan upeaan säveltäjään paremmin. 

Sakari Heiskanen ja Sakari Ylivuori

Aleksi Siltala (vas.), Kimmo Korhonen, Pekka Hako

Ruokatauon jälkeen jatkoin edelleen Sibelius-lavalla, jossa alkoi innolla odottamani Helena Ruuskan haastattelu teoksesta Eeva Joenpelto - Elämän kirjailija (Wsoy). Haastattelija Joni Strandberg pyysi heti aluksi nostamaan käden ylös, jos on lukenut jotain Joenpellon tuotannosta: valtaisa määrä käsiä nousi pystyyn. Haastattelija itse myönsi, ettei ollut lukenut Joenpellon teoksia ennen kuin oli lukenut Helena Ruuskan laatiman elämäkerran. Sen jälkeen kiinnostus heräsi ja tuotantoon tutustuminen alkoi. Ruuska kertoi, että hänelle ensimmäinen luettu Joenpellon romaani oli aikoinaan Vetää kaikista ovista (1974) ja siitä kiinnostus kirjailijaa kohtaan alkoi. Ruuska kertoi mielenkiintoisia faktoja Joenpellon elämästä ja toivoi, että Joenpelto nostettaisiin merkittäväksi suomalaiseksi kirjailijaksi Väinö Linnan rinnalle. Olen itse lukenut aikoinaan lukiossa jonkin Joenpellon romaaneista, mutten harmikseni muista sen nimeä. Kirjailija kuitenkin kiinnostaa, ja aion lähitulevaisuudessa tarttua hänen Lohja-sarjaansa. Ruuskan laatima elämäkerta olisi hienoa saada omaan hyllyyn. 

Helena Ruuska ja Joni Strandberg

Messualueella haahuilun jälkeen päädyin odottamaan Kirjakahvilaan keskustelua lukupiireistä. Kirjakahvilassa oli vielä menossa venäläiskirjailijoiden Jevgeni Popovin ja Aleksandr Kabakovin haastattelu kirjojen hahmojen alkoholi-inspiraatiosta. Tämän jälkeen alkoi Lumiomena-blogista tutun Katjan johtama haastattelu, jossa olivat mukana kirjailija ja kriitikko Suvi Ahola, Tanja Brummer ja Kirsi Ranin blogista Kirsin Book Club. Suvi Aholalta on ilmestynyt lukupiireistä kertova teos Ystäviä ja kirjoja (Atena), Tanja Brummer sen sijaan on mukana suunnittelemassa lukupiirejä, joissa mukana on myös kirjailija ja Kirsin lukupiiri syntyi viisi vuotta sitten syntymäpäivälahjatoiveena. Keskustelussa pohdittiin muun muassa, miten lukupiiri syntyy, millaiset kirjat sopivat parhaiten lukupiiriin keskustelua herättämään ja millaista on, kun mukana on kirjailija sekä miksi ruoka liittyy lähes aina kirjatuokioihin. Kuulun itsekin lukupiiriin (joskin olen tällä hetkellä harmillisesti kaukolukupiiriläinen), mutta tapaamiset piristävät aina ja on ihanaa keskustella luetusta kirjasta kahvikupposen äärellä muiden kanssa ja vaihtaa ajatuksia. Lisäksi lukupiiri on oivallinen väylä tutustua uusiin ihmisiin ja saada sydänystäviä, kuten Tanja Brummer haastattelussa totesikin.

Jevgeni Popov (vas.) ja Aleksandr Kabakov

Tanja Brummer (vas.), Suvi Ahola, Katja Jalkanen, Kirsi Ranin (Kirsin Book Club)

Eppu Nuotio ja Reijo Mäki

Lukupiirikeskustelun jälkeen jäin hyvälle (ja pehmeälle) nojatuolipaikalleni Kirjakahvilaan, jossa alkaisi hieman myöhemmin kovasti odottamani Antti Holman haastattelu. Sitä ennen julkistettiin Reijo Mäen selkokielinen versio teoksesta Pimeyden tango. Lisäksi Mäki julkisti, kenet hän on valinnut seuraavaksi kahdeksi vuodeksi selkokielikummiksi. Miehen valinta oli Eppu Nuotio, joka paljasti valinneensa selkokieleksi käännettäväksi Varkaus-sarjan ensimmäisen osan Peiton paikka (2003). Tuoreen selkokielikummin mukaan on tärkeää, että myös lukuvaikeuksia olevilla on mahdollisuus lukea juuri sitä kirjallisuutta, mitä muutkin lukevat. Koska Peiton paikka on Nuotion tuotannosta yksi suosituimmista teoksista, oli kirjailija siksi päätynyt valinnassaan juuri kyseisen romaaniin. Lopuksi Tuija Takala myönsi selkokirjallisuuden Seesam-palkinnon kirjailija Satu Leiskolle.

Jo ennen edellisen ohjelman loppua oli selvää, kuka tulisi lavalle seuraavaksi: ihmiset parveilivat nimmarin ja kuvan toivossa Antti Holman ympärillä Kirjakahvilan kupeessa. Seuraavaksi oli siis vuorossa lauantain viimeinen kuuntelemani haastattelu, varmasti hauskin sellainen, kun Antti Holma kertoi runojulkaisustaan Kauheimmat runot (Otava). Pidin runokokoelmasta hurjan paljon (arvio täällä), ja oli mukavaa kuulla, kun Holma luki muutamia runoistaan ääneen. Haastattelussa selvisi, ettei Holman oma lempiruno löydy runoteoksesta ja että hän toivoo Kauheimpien runojen innoittavan etenkin poikia tarttumaan runojen alkulähteisiin, kuten Eino Leinoon ja Edith Södergraniin. Haastattelun jälkeen riensin omistuskirjoitusjonoon runokirjani kainalossa. Jono jatkui ja jatkui vielä, kun itse lähdin Messukeskuksesta. 

Antti Holma

Pakko myöntää, että lauantain messupäivän jälkeen olin todella uupunut enkä jaksanut tarttua edes Helsingissä käymässä olleen opiskeluystäväni illallistamiskutsuun. Vaikka nukuin pitkään ja olo oli levännyt sunnuntaiaamuna, mietin, katsoisiko kukaan kieroon, jos astelisin Messukeskukseen leppoisasti pyjamassa. Kummasti sitä kuitenkin aina piristyy, kun pääsee jälleen kirjojen ja kirjallisuuden ystävien pariin. Sunnuntaiaamuna ihmisiä oli liikkeellä vielä vähän, joten kiertelin kiireettä messualueella ennen Petri Tammisen haastattelua, tutkailin antikvariaatteja ja valokuvailin. 

Nostalgiaa: tämän sarjan kirjoja ahmin lapsena!

Sunnuntain ohjelmaani kuului vain kolme haastattelua ennen iltapäivän paluujunaa. Minulla on juuri lukuvuoroaan odottamassa Petri Tammisen kehuttu pieni Meriromaani (Otava), joten suuntasin kuuntelemaan ensikertaa Tammista. Sain vielä vierelleni tamperelaiset ystäväni ja odotetun kirjatilaukseni toiselta heistä: Poplaari-blogista tutun ja Anni Kytömäen veljen Pekka Kytömäen runoteoksen Ei talvikunnossapitoa (Sanasato). Luinkin kyseisen ihastuttavan runoteoksen paluujunassa ja aion kirjoittaa siitä piakkoin. Tammisen haastattelu lisäsi intoa tarttua Meriromaaniin mahdollisimman pian. Tamminen on sympaattinen puhuja! Hyvä, etten kiljahtanut haastattelun päättyessä, että eiiiih älä lopeta vielä. Koska en ole Tammista aiemmin kuunnellut, kipusi haastattelu yllättäjien joukkoon. Minulla kun olisi mennyt kyseinen haastattelu ohi ellei ystäväni olisi kertonut ennen Kirjamessuja haluavansa mennä kuuntelemaan lempikirjailijaansa. 

Kaisu-Maria Toiskallio ja Petri Tamminen

Tammisen haastattelun jälkeen siirryin Kirjakahvilaan kuuntelemaan keskustelua Aku Ankan kielestä. Keskustelemassa olivat Aku Ankka -lehden päätoimittaja Aki Hyyppä ja suomentaja Ville Keynäs. Puolituntinen oli hyväntuulinen ja keskustelu sai yleisön naurahtamaan moneen kertaan. Tyypillistä on, että ensimmäisenä mieleen tulevaa sanaa vältetään, kuten vaikkapa kävellä, ja pyritään keksimään synonyymeja: tallustaa, löntystää... Tavanomaista on myös käyttää alkusointuja. Miesten mukaan Nykysuomen sanakirjat ovat kovassa käytössä ja sanakirjoista etsitään paljon sellaisia sanoja, jotka eivät ole nykyään enää aktiivisessa käytössä. Keskustelussa nousi myös esiin, miten Suomessa julkisuuden henkilöt arvostavat sitä, että pääsevät muunnoksena Aku Ankan sivuille - ei ole mitään, jos ei pääse Aku Ankkaan. 

Ville Keynäs ja Aki Hyyppä

Iloisissa Aku Ankka -tunnelmissa päätin tutustua Viini ja ruoka -messujen maailmaan ennen viimeistä haastattelua. Joskus vielä vietän enemmän aikaa ruokamessuillakin, koska sielläkin riittää paljon nähtävää. Tunteroisen aikana ehdin kiertää ihan mukavasti ja ostaa vihreää teetä ja matkaeväitä. Sitten siirryinkin takaisin Kirjamessujen puolelle ja kuuntelin, kun kirjailija Terhi Rannela haastatteli suosikkikirjailijaani Joel Haahtelaa ja Katri Lipsonia siitä, miten ammatillinen tausta vaikuttaa kirjailijoiden teoksiin. Haahtela ja Lipson ovat molemmat lääkäreitä, joka on heille tärkeä ammatti kirjailijan työn ohessa. Haahtela paljasti joskus koittaneensa siirtyä pelkästään kirjailijaksi, mutta huomannut sen toimimattomaksi: tekstiä ei ollut enää syntynyt. Pian haastattelun jälkeen olikin aikani hypätä pohjoiseen suuntaavaan paluujunaan. Siinä junalaiturilla seistessäni hämmästelin, että kylläpä oli huikeat kolme päivää! Olo oli kuin auringon nielaisseella: säteilin tyytyväisenä harmaassa tihkusateessa.

Mitä kirjaostoksia sitten tein? Olin jo ennen messuille lähtöä päättänyt hyödyntäväni vain Keltaisen kirjaston tarjouksen, jossa sai kolme kirjaa 20 eurolla. Lisäksi olin sopinut Pekka Kytömäen kanssa etukäteen ostavani hänen runoteoksensa Ei talvikunnossapitoa, jonka saisin mukaani messuilta. Päätökseni piti oikein hyvin, sillä ostin lopulta vain erään messutarjouksessa olleen teoksen isänpäivälahjaksi. Keltaisen kirjaston tarjouksesta valitsin pitkän harkinnan jälkeen Jhumpa Lahirin Tulvaniityn, John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä ja Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies. Loput alla olevan kuvan teokset ovat blogitapahtumista saatuja: Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden, Mihail Šiškinin Neidonhius, Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua, Vuokko Sajaniemen Pedot ja Helen Fieldingin Mad about The Boy. Kiitokseni näistä teoksista kustantajille. 

Eräs ystävistäni ihmetteli ennen Kirjamessuilleni lähtöä, mitä ihmeessä teen siellä kolme kokonaista päivää. Yllä olevan tekstin perusteella lyhyesti kiteytettynä: vaikka ja mitä. Messukuntokin piti loppuun asti. Ensi vuotta innolla odotellen!

* (Muokattu viim. 4.11.2015)