perjantai 28. elokuuta 2015

Milan Kundera: Kuolemattomuus

Kuolemattomuus (Nesmrtelnost), Milan Kundera.
Wsoy 1992 (tsekinkiel. alkuteos 1990).
suom. Kirsti Siraste. 414 s.

Milan Kunderan Kuolemattomuus (Wsoy 1992, alk. 1990) sykkii eksistentialismille ja etsii vastauksia sen perimmäisiin kysymyksiin. Kuolemattomuus on takakannen mukaan Kunderan merkittävin romaani Olemisen sietämättömän keveyden jälkeen. Myönnän hieman jännittäneeni, kun Kuolemattomuus valikoitui lukupiirikirjaksi. Jännitin, koska luin Olemisen sietämättömän keveyden yliopistoaikoinani enkä onnistunut pääsemään kirjan kanssa ns. samalle taajuudelle. Pelkäsin, että minulle kävisi samoin Kuolemattomuuden kanssa. Onnekseni teos osoittautuikin positiivisemmaksi lukukokemukseksi kuin olin uskaltanut odottaa.

Kundera sekoittaa teoksessaan eri aikatasoja keskenään. Kaikissa on maailma ja siitä irrallaan oleva eurooppalainen ihminen, joka etsii minuuttaan uudelleen. Minuutta, joka kiinnittäisi ihmisen tarran tavoin takaisin maailmaan. Paitsi minuuden etsintä, keskeistä on myös rakkaus ja kuolemattomuuden pohdinta.

Oleminen on muuttumista suihkukaivoksi, kivialtaaksi johon maailmankaikkeus lankeaa lauhana sateena.

Minua kiehtoi suunnattomasti tyyli, jolla kirjailija löytää ensimmäisellä sivulla yhden teoksen päähenkilöistä, Agnesin. Kirjailija kertoo silmäilevänsä kuusissakymmenissä olevaa naista kuntosalin uima-altaalla. Nainen yrittää tehdä, kuten uimaopettaja pyytää, mutta näyttää silti koomiselta: - - oli kuin vetten syvyyksistä olisi kuulunut vanhan höyryveturin ääntä - - . Kun nainen sitten on lähdössä, hän tekee jotain, mikä jää ikuisesti kirjailijan mieleen: Ohitettuaan uimaopettajan ja edettyään kolmen tai viiden askelen päähän hän käänsi vielä päätään, hymyili ja vilkutti nuorukaiselle. Ja sillä hetkellä sydäntäni kouristi! Hymy ja ele olivat kuin kaksikymmenvuotiaan! Käsi kohosi lumoavan kevyesti. Nainen ikään kuin heitti ilmaan värikkään pallon leikkiäkseen rakastajansa kanssa. Hymy ja ele olivat viehkeän tyylikkäitä, kasvoissa ja ruumissa sen sijaan ei ollut mitään kaunista. Kaunis ele hukkui ruumiin rumuuteen. Lumouduin kertaheitolla itsekin, ja juuri Agnesista muotoutui henkilöistä se, jota seurasin kaikista tiiviimmin.

Kuolemattomuudessa on liuta muitakin henkilöitä Agnesin lisäksi. On hänen aviomiehensä Paul ja sisarensa Laura, lisäksi Rubens ja Avenarius. Kirjoittaapa kirjailija itsensä jatkossakin piipahtamaan henkilöiden joukossa. Teoksen henkilöistä Agnes etsii kiivaiten omaa minuuttaan, vaikka hänen odottaisikin olevansa elämäänsä tyytyväinen: onhan hänellä unelmien aviomies, tytär, työ tietokonespesialistina ja asunto Pariisissa. Tämä on kaikkea sitä, mitä hänen sisarensa, Laura, ei ole pystynyt saavuttamaan. Hän janoaa rakkauden makeaa mettä ja miessuhteita riittää. Kauempana historian lehdillä seurataan Bettina von Armimia, jonka myötä kuolemattomuuden tavoittelu kohoaa vahviten esille. Bettina viettää aikaa sellaisten kuuluisten nimien kanssa kuin Beethoven ja Goethe. Niiin kuin morsiuskimpun napannut naimaton kuulee hääkellojen kumun korvissaan, Bettina uskoo hyötyvänsä miesten, etenkin Goethen, vankasta tunnettavuudesta. Millaista kuolemattomuutta hän sitten tavoittelee? Kyse on juurikin siitä toisesta, perin maallisesta, jälkeenjääneiden muistissa säilyvien ihmisten kuolemattomuudesta. - - On tuon määriläisen kylänvanhimman kaipaamaa pientä kuolemattomuutta, joka tarkoittaa ihmisen muistoa hänet tunteneiden mielessä, ja on suurta kuolemattomuutta, joka merkitsee että ihmisen muisto säilyy niidenkin mielessä jotka eivät ole tunteneet häntä henkilökohtaisesti. Hulvattominta on, kun teoksen sivuilla Goethe ja Hemingway keskustelevat tuonpuoleisessa kuolemattomuudesta.

Kundera jakaa teoksensa seitsemään eri osaan: Kasvot, Kuolemattomuus, Taistelu, Homo sentimentalis, Sattuma, Kellotaulu ja Juhlinta. Suomennos on sujuvaa ja hienovireistä ja tyyli pohdiskeleva. En enää muista, minkä osan kohdalla lukemiseni alkoi kangerrella. En tiedä, oliko virhe lukea välillä muuta ja olisiko ollut parempi keskittyä vain ja ainoastaan Kuolemattomuuteen. Joka tapauksessa teos koukutti jonnekin yli puoleen väliin ja luin ahmien. Teoksen loppuosa alkoi kuitenkin viedä voimia ja sekoittua mielessäni puuroksi, vaikka henkilöhahmojen elämien kohtaamiset valoivat uutta lukupuhtia. Etenkin Rubensin ajatusten seuraaminen ei oikein jaksanut innostaa ja tuhti filosofinen annos alkoi jo muutenkin painaa. (Päätin yliopistoaikoinani kokeilla filosofian sivuaineopintoja. Yhteen kurssiin jäi.) Viimeisten sanojen jälkeen olo oli pienestä kitinästä huolimatta tyytyväinen: kyllä kannatti. Vaikka meistä ei Kunderan kanssa ylimpiä ystävyksiä taida tulla, niin Kuolemattomuus takasi runsaasti ajatuksia herättävän lukukokemuksen. Käykäähän lukemassa, mitä lukupiiriläiset Elina ja kaimani ovat olleet mieltä. Myös Saralta on varmasti tulossa arvio myöhemmin.