 |
| Kohina, Katja Kaukonen. Wsoy 2014. 215 s. Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen. |
Aution halki käveltiin nopeasti. Sen äärelle ei jääty ihastelemaan, ennemminkin pelättiin tyhjyyden asettuvan taloksi ja tarttuvan. Se minua kiehtoi: ei mikään. Mahdollisuudet, joita se piti sisällään. Ehkä juuri siksi olin päätynyt tälle saarelle, taloon, jossa ei ollut mitään ylimääräistä paitsi minä.
Katja Kaukosen kolmannessa teoksessa Kohina (Wsoy 2014) on monenlaista ääntä, joka kohisee: meri, radio, tuulessa huojuva kasvillisuus... Alvar Malmberg ei muuta ympärilleen kaipaakaan. Hän on paennut muistojaan karulle saarelle, jossa niukka kasvillisuus heiluu tuulen tahdon mukaan ja meri velloo arvaamattomana ympärillä. Vaatimaton talo välttämättömine tarpeineen sulautuu hyvin harmahtavaan ympäristöönsä. Kohina mukautuu Alvarin verkkaisiin askeleisiin. Minnekään ei ole kiire, voi hieman levätä. Rannikon liukkailla kivillä kulkiessaan Alvar saattaa vaikuttaa satunnaisen veneilijän silmiin rauhalliselta, kenties tylsältäkin, keski-ikäiseltä mieheltä. Hänen sisällään kuitenkin kohisee muistojen ja voimakkaiden tunteiden myrsky. Lisäksi hän ei onnistu olemaan saarella ilman häirintää, sillä usein portailta löytyy kauniin vinolla käsialalla kirjoitettuja kirjeitä. Keneltä ne ovat? Mitä kirjoittaja haluaa Alvarilta? Hiljalleen mystisyyden nauhan solmut alkavat avautua.
Alvarin lapsuusmuistot ovat yhtä sirpaleina kuin ne uudet marmorikuulat, jotka äiti vihoissaan heitti lattialle. Alvari voi yhä kuulla korvissaan äidin raastavan huudon ja nähdä makuuhuoneenoven, jonka taakse isä on piiloutunut omien sanojensa mukaan tekemään töitä. Lopulta olivat vain Alvar ja isä, kaksi hiljaista hahmoa. Stora Alvaret ja Lilla Alvaret. Kaksi typerystä. Äiti matkusti Venetsiaan, jonne lopulta jäi. Alvar alkoi piirtää, suunnitella taloja onnellisille perheille. Varmoja pystyviivoja, vankkoja kattoja ja rakkaudentäyteisiä huoneita toisensa jälkeen. Voisiko oman perheen saada jälleen kokoon, jos unelman piirtäisi paperille? Eikö äidin sitten pitäisi tulla viimein kotiin, olisihan Alvar sen laatinut?
Rakennukset olivat minun puhettani, lattialle rypistetyt piirustukset, joita hän väisteli tai nosti roskakoriin sen sijaan, että olisi ojentanut kätensä, suoristanut paperin, silittänyt, katsonut ja lopulta nähnyt.
Kohina on tarina miehestä, joka on jäänyt vaille vanhempiensa rakkautta. Kun sitä ei ole ollut, ei ole ollut pohjaa rakentaa omalle elämälle vankkoja seiniä. - - kronologinen suora yksinkertaisti tapahtumia. Se sopi taloon, ei rakennelmaan nimeltä ihminen. Kun syksyinen sade vihmoo ja meri ulvoo, myös Alvarin mieli ryöppyää kipeitä muistoja, jotka saavat hänet tuntemaan hyvinkin voimakkaita, negatiivisia tunteita etenkin isää kohtaan. Välillä on vain annettava kaiken tulla huutona ulos. Huutaa niin, että kaislat taipuvat. Alvarin tunteet ja ympäristö sulautuvat yhteen ja tunnelma kantaa läpi koko teoksen. Tällä kertaa jäin kuitenkin miettimään, riittääkö se. Luin Kohinaa mielelläni ja meren pauhu saavutti minunkin korvani, mutta teos ei herättänyt minussa läheskään niin voimakkaita tunteita kuin Kaukosen aiemmat. Tarina tuntui kaipaavaan vielä jotain, jotain, joka hieman rikkoisi Alvarin päivien kaavaa ja joka saisi lukijassa aikaan vou-efektin. Saarella tilauksia hakevat ja ruokaa tuovat jäävät kaukaisiksi ja kenties pikkupoika Henrikiä olisi voinut jollain tapaa hyödyntää tarinassa vielä enemmän.
Kaukosen tapaa käyttää kieltä olen hehkuttanut aiemminkin eikä sen suhteen tarvinnut pettyä Kohinankaan osalta. Ihan yhtä väkevää kieli ei kuitenkaan mielestäni ole kuin novellikokoelmassa Vihkivedet (Wsoy 2012) ja esikoisteoksessa Odelma (Wsoy 2011), mutta Kaukonen onnistuu jälleen livauttamaan kieleen ripauksen myyttisyyttä ja ammentamaan sanojen voimaa luonnosta.
Vaikka itselleni teos ei ollut ihan napakymppi, Kohina kannattaa kuitenkin pitää mielessä tulevia syysiltoja varten. Se varmasti sopii rauhalliselta tunnelmaltaan mainiosti syyskirjaksi. Suosittelen lämmöllä etenkin myös Kaukosen aiempia teoksia, sillä niihin todella kannattaa tutustua.
