Normaali-trilogia korkattu: Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Oonko ihan normaali? (Am I Normal Yet?), Holly Bourne. Gummerus 2017 (engl. 2015). suom. Kristiina Vaara.
402 s. Kirjastolaina.

Eipä mennyt kauaakaan, kun jo luin ensimmäisen niistä kirjoista, jotka listasin hiljattain Summer Book Bucket List'iini (ja kärsin nyt kesken jäävien kirjojen kasvavasta pinosta). Holly Bournen Normaali-trilogia tuntuu ponnahtelevan usein esiin bookstagramin puolella, ja on herättänyt arvioiden perusteella mielenkiinnon ja tunteen siitä, että kehuttu ya-kirjallisuuden sarja voisi olla mielekästä luettavaa. Nappasin trilogian avausosan Oonko ihan normaali? (Gummerus 2017) luettavakseni, kun kesken olevat pari muuta kirjaa eivät oikein napanneet ja tuntuneet imaisevan mukaansa näin hellepäivinä. Odotin, että Bournen terävää ja mukaansatempaisevaa kirjoitustyyliä löytyisi myös hänen nuorille suunnatusta teoksestaan, sillä pidin Bournen ensimmäisestä aikuisille kirjoittamasta romaanista Katsokaa miten onnellinen olen (Gummerus 2019).

Oonko ihan normaali? kertoo kuusitoistavuotiaasta Eviestä, jolla on OCD, eli pakko-oireinen häiriö: Eviellä on bakteerikammo, minkä takia hän kokee, että käsiä on pestävä niin usein, että niihin tulee haavoja ja omasta puhtaudesta pidettävä ylipäänsä äärimmäisyyteen menevän tarkasti huolta. Teoksen alussa Evien suunta on paranemaan päin ja lääkitystä on vähennetty roimasti; normaali elämä tuntuu Evien mielestä jo kurkistavan nurkan takaa. Evie käsittää "normaaliuden" olevan sitä, mitä muillakin koulun samanikäisillä tytöillä on: ystäviä, bileitä ja ihastus, ehkä jopa poikaystävä. Samalla kun Evie pyrkii saavuttamaan tämän "normaaliuden", mielenterveyden ongelmat alkavat antaa merkkejä uusiutumisesta. Evie kuitenkin potkii niitä piiloon parhaansa mukaan, hämää myös itseään, ei kerro tilanteestaan uusille ystävilleen eikä paljasta asiaa kenellekään aikuiselle. Tilanteen piilottelu alkaa kuitenkin käydä hiljalleen raskaaksi ja mahdottomaksi.

Bourne tavoittaa nuorten ajatusmaailman ja puhetyylin vaivattomasti ja aidonoloisesti. Yksi parhaista kirjan puolista on, miten feminismi on siinä oleellisesti läsnä: ystävykset Evie, Amber ja Lottie perustavat feministisen ryhmän Vanhatpiiat ja kokoontuvat keskustelemaan esimerkiksi kuukautisista ja siitä, miten niistä puhutaan yhteiskunnassa. Välillä koin, että ajatukset olivat hivenen päälleliimatun oloisia ja tuntui kuin äänessä olisi ennemminkin kirjailija itse mutta eipä tuo merkittävästi häirinnyt, sillä tyttöjen perustama ryhmä on loistava ja heidän keskustelunsa mielenkiintoista luettavaa.

Oonko ihan normaali? tarjoaa ajatuksia herättävän, tasokkaan ja kaikkea muuta kuin höttöisen lukupaketin: on niin mielenterveyden kuin naisen aseman käsittelyä. Bournen teos ei kuitenkaan ole raskas tai vello synkkyydessä, vaikka toki Evien uudelleen sairastuminen saa lukijankin jännittymään. Oonko ihan normaali? on sujuvalukuinen ja jotenkin virkistävää luettavaa painavista teemoistaan huolimatta. Lisäksi sen lukemisesta jää hyvä mieli. Aion ehdottomasti lukea myös seuraavat osat, joista toisessa kertojanäänen saa Amber ja kolmannessa Lottie.

Oletko sinä lukenut Normaali-trilogian? Mikä on suosikkiosasi ja miksi?

Helmet-lukuhaaste 2019: 9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja
Lukemattomat naiset -lukuhaaste