sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Loitsi, Louhi, loitsi

Pohjan akka, Seija Vilen.
Avain 2012. Kansi: Satu Ketola.
236 s.

Olen Louhi, mahtava taika ja arvoitus. Sanani katkeavat hiljalleen. On vain Pohjola, taivaalla läikkyvä revontuli ja porojen karheat korvat. 

Seija Vilénin teos Pohjan akka (2012) kuohuu, pauhuu ja jyskyy kuin vauhkoontunut koski. Se ei kumarra kulkijalle vaan vyöryy ylpeänä. Vaahtopäiset hevoset vapauden hurmoksessa, menevät niin kuin itse tahtovat. Pohjan akka kuohui kehooni ja vereeni. Siellä sitä keinutan, sydämessäni kuljetan. 

Jo teoksen nimi, Pohjan akka, paljastaa, kuka on päähenkilö: itse Louhi, harvahammas taivaanlammas. Vilén yhdistää teoksessaan taitavasti nykyhetken ja mytologian, Pohjolan ja Kalevalan. Louhi makaa dementiaosastolla, mutta mieli tempoo muistoihin, palauttaa suuhun kauan sitten sanottuja sanoja. K-blogin haastattelussa Vilén kertoo, että hän on halunnut menneisyyden ja nykyisyyden olevan samanaikaisia; näyttää, miten menneet heräävät uudelleen eloon tässä hetkessä aivan kuin muistisairaan mielessä. Aika hyppii eestaas, välillä nopeammin välillä hitaammin kuin menneen ja nykyisyyden kilpajuoksu. Lukijana on keskityttävä eikä suotta kiiruhdettava ettei putoa menneen ja nykyisyyden kuiluun, olla kuin eksynyt poro.  Itse en kokenut aikatasojen vaihtelua vaikeana, mitä nyt muutaman kerran jouduin palauttamaan itseni oikeaan aikaan. Oma isoäitini on muistisairas, joten jo siksikin dementoituneen Louhen mielenliikkeitä oli tuttua ja kiintoisaa seurata: kun mennyt jyllää, kauhoo tilaa nykyisyydeltä. 

Milloin katosivat sanat? Milloin aloin vastailla ajatuksilla ja sekoittaa käsiä, jalkoja? Haapa huojuva ontelotyvi, toukka syönyt sydämen, mato maannut juuret. Puun latvassa kuoleman korppi. 

Pohjan akka seuraa muistisairaan elon lisäksi myös duunarielämää ja ensimmäisen kirjallisen tuotoksen syntyä. Myös dementiaosaston hoitajien työpäiviä vilkuillaan. Millaista on olla tavallinen ihminen, kalalta tuoksuva, joka kaipaa luonnonvesien äärelle? Millainen on matka oman kirjallisen tuotoksen syntyyn? Kaikkea seurataan sulassa sovussa Louhen muistojen kanssa. Etenkin Ilkan, taitelijanimeltään Pertin, matka kohti omaa kirjaa ja kirjailijaminän löytämistä, oli mielenkiintoista seurattavaa. 

Tarinan kirjoittaminen on sosiaalinen teko. Kirjan takana on monia ihmisiä. Kun teos kohtaa lukijansa, he kommentoivat sitä tienvarrella tavatessaan. Missä vaiheessa luomityö muka päättyy? Kaikki me olemme osallisia yhteiseen taiteeseen.

En ole lukenut Kalevalaa mutta tunnen suurpiirteisesti sen tarinat, toiset paremmin kuin toiset. Pohjan akkaa varten ei kuitenkaan välttämättä tarvitse tuntea kansalliseeposta lainkaan. Pohjan akka ottaa Kalevalan tarinoista raamit mutta muovaa tarinat omiin tarpeisiinsa ja myös nykyisyyteen sopiviksi. Näkökulma on naisen, mikä on raikas vastaisku kansalliseepoksemme äijämeiningille. Millaista on olla nainen Sariolassa? Millaista on olla äiti, tytär ja sisko? Myös miehen, aviomiehen ja veljen asemat otetaan esille.

"Miten minä olisin kukkana kujilla, vaapukkana vainiolla?" itkusilmä Aino kysyi emolta. "Olen kuin vellova vesi, hanki harjun alla ja neste kylmässä kaivossa. Musta muikea multa."

Teoksen vahvuus, kirpein marja, on sen kieli. Vilén parsii vanhoista kansanrunoista tutun kielen nykyihmisen suuhun sopivaksi. Hän kertoo haastattelussaan halunneensa säilyttää sanojen kauniin soinnin ja samanaikaisesti puhua tämän päivän kieltä. Louhen suulla kerrotut pätkät ovat vanhahtavaa, kun taas nykyhetkessä kieli on tätä päivää. Nautin suunnattomasti kansanrunollisesta kielestä, jota Vilén on suihkinut taioillaan kirjan sivuille. Ei kuitenkaan kannata säikähtää, sillä Vilén ei ole kansanrunomaiselle kielelle täysin uskollinen vaan poimii tapoja sieltä toisen täältä. Minä hengitin sanoja ja lauseita sisääni, olisi tehnyt mieli puristaa kirjaa sydäntä vasten ja kirjoittaa kaikki mystiset, alkukantaiset sanat jonnekin, ihan sama minne vaikka seinään. Kieli on vahvaa, viuhuu kuin tuuli, ja siksi onkin hyvä, ettei koko teos ole kirjoitettu kansanrunomaisella tyylillä. Nyt kieli säilyttää mahtinsa eikä lukija väsy, nuupahda sammalpeitteelle. 

Pohjan akka pureutuu muun muassa äiti-tytär -suhteeseen, vapauden kaipuuseen ja kateuteen.   Teos on maagista realismia parhaimmillaan, juovuttavaa. Ja ainiin, teoksen loppu, se yllättää. Sen hienous saa lukijan huokaamaan. 

En enää tiedä, mitä sanoa, olen myyty. Teoksen aiheuttava jyminä, kuin laukkaavien hevosten pauhu, kantautuu vieläkin korvissani. Itse Kalevalan lukeminen saa edelleen odottaa, mutta onneksi on Pohjan akka. Tämän saatan hyvinkin lukea joskus uudelleen ja nuuhkia huomaamatta jääneitä merkityksiä. Suosittelen lämmöllä, lukekaa ja antakaa kielen ja myyttisyyden viedä mennessään. 


Arvioita muualla: BooksymarjisRiinaPeikkoneito, Mari A ja Sanna

Kurkkaa myös Seija Vilenin kirjailijablogiin!


8 kommenttia:

  1. Huh! Tämä on keikkunut lukulistallani jo kauan, nyt se ei enää keiku vaan kiilasi kerralla kolmen kärkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, superhienoa Elma Ilona! :-) Toivon, että tykkäät tästä!

      Poista
  2. Mahtava juttu! Ihanaa että sinäkin olit tästä myyty. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi, voisin lukea samantien uudelleen! <3

      Poista
  3. Tämä oli niin upea ja ihana arvio, että kiitän sinua. Olen itse lukenut teoksen useamman kerran ja se jaksoi joka kierroksella yllättää. Seijan kieli on ihan huikeaa, eikä tarinakaan ole kertakäyttöinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, mukava kuulla ja kiitos Hanna! :-)Uskon todella, Pohjan akasta ammentaa varmasti aina uutta. Ei voi kuin ihmetellä, miten joku osaa niin taitavasti kirjoittaa! Vilen kiilasi heti kiintoisien kirjailijoiden joukkooni ja voi olla, että luen hänen esikoisensa vielä tämän vuoden puolella.

      Poista
  4. Todellakin hieno arvio :) En ole aiemmin oikein Pohjan akalle lämmennyt, mutta ehkä sittenkin pitäisi harkita...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi Villasukka :-) Oi, suosittelen tutustumaan! Kieli ei suinkaan tarkkaan seuraa Kalevalan runomittoja eikä ole vaikeaa tai raskasta (minun mielestäni). Itse tykkäsin kovasti naisen näkökulmasta ja siitä, ettei Kalevalaa ole pakko kovin tarkasti tuntea ymmärtääkseen tarinaa. Kannattaa ainakin kokeilla, miltä alku tuntuu ja maistella, tunnustella. :-)

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!